Mulla on ollut elämässäni paljon kavereita. Sellasia, jotka haluu vaan hyötyä musta jotenkin, ja heittää sitten menemään. Tai sitten sellaisia, jotka vaikkapa jossain harrastuksessa tai koulussa, roikkuvat mussa koko ajan, mutta sitten kun näkee tällaisen kaverin vapaa ajalla. Ollaan kun ei tunnettaiskaan.
Mutta en usko että mulla on ikinä ollu ystävää...
Marraskuussa vielä luulin, että on. Silloin oli vielä yks, lapsuudesta tuttu tyttö, mun tukena. Tai se oli enemmänkin minä kuka siinä vaiheessa tuki tätä tyttöä. Matkustin monta kertaa 450km, ihan vaan kun se soitti mulle itkuisena, tai muuten vaan vaati mua käymään. Sitten nähtiin yhtenä päivänä, ja loppu viikon vietin lapsuudenkodissa, omassa huoneessani sinää tuijottaen.
Ois kai siitä jo pitänyt tajuta. Mutta enhän mä ymmärtänyt selviä merkkejä...
No joulukuussa... vain viikko Jouluun. Se tyttö sitten soittaa mulle, ja kertoo etten oo hyväks sille, ja että se pärjää hyvin yksinkin, ilman mua. . . että hyvää joulua vaan. Mä olin hankkinu sille lahjankin jo... No sillä tytöllä on kai hyvä nyt, niiden muiden, kymmenien ystäviensä kanssa. Ja siis mä oikeesti, vilpittömästi toivon että on. Sillä se oli kuitenkin mun viimeinen ja ainut kaveri piiitkän aikaa. Kun kaikki muut oli jo hylänny mut. Kai se oli vaan ajan kysymys, että viimeinenkin lähtis.
Tai ehkä se ei vaan tajunnu, että nyt mä jäin ihan yksin... ilman ketään, kenelle voisin puhua tässä maailmassa. Tai no tännehän mä kirjottelen... mutta ei se oo sama.
Astronaut ... tää biisi kertoo hyvin siitä miltä musta tuntuu.
Ja kaikille muille yksinäisille sekopäille, jos luet tän, niin mä kuuntelen sua kyllä, ja välitän. Jos haluut puhua jollekkin, ihan sama kuka sä olet, niin voit puhua mulle: nobody96@hotmail.fi :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti