Muistan sen kun uitiin, Helsingin venesatamassa, ja kesälomalla meidän saareen salaa rantauduit. Vieläkään, ei kukaan muu, vie mua katoille tanssimaan. Kuutamolla otit hellästi mut kainaloon, musta tuntu että turvassa oon. Nyt niitä hetkiä taas muistelen, ja haaveilen...
2009 Olin pieni, aina peloissaan, vaikkei kasvot niin kerrokkaan. Yksin paiskattuna maailmaan, johon en tahtonut kuuluakkaan. Aikaisin jo väsyin väistämään, en luottanut, mutten syyttänytkään. Liian paljon yli käveltiin, ja unohdin miten noustiin.
Sitten yhtenä iltana sain tarpeekseni, ja karkasin ikkunasta yöhön. Yksin yössä vaeltaessani tapasin perhoseni. '
Kun sä katsoit sinisilmiini, mä uskoin enkeleihin.'
Me luultiin perhosen kanssa molemmat, että järjästys on maailmassa rikkomaton, kaikelle on lokero, pienen pieni komero. Hiljainen ja näkymätön laki se on, kuka sua saa tulla lähelle ja koskettaa. Mutta se oli jotain muuta, sä olit muita enemmän. Ja mä etsin sua yöstä, kai läpi elämän.
Rakkaus olikin rajaton, vilpitön ja viaton, vaikka miten se tuomitaan. Vain perhosen kanssa olin enää onnellinen...
Sun asunnossa, yöt valvottiin, ja kun henget puhui,
me suudeltiin.
Silloin perhonen kertoi rakastuneensa minuun. Ajatukseni levisivät sinne tänne, en tiennyt mitä tehdä, ja hän halusi tietää: "
huolitko mun rakkauden?"
Vastasin etten osaa selittää: "
Ei sanat riitä, vaikka kuinka yritän... sä luulet olen tunteeton, mut jos vaan tietäisit, kuinka sekaisin mun tunteet on... antaisit aikaa, se ainoo lääke on." Ja mietin, ettei ole helppoa tää. Vaikka pois kävelin, silti häntä ajattelin: 'Nyt valvon, ja kaipaan viereesi sun. Miks teen näin, kaiken väärin päin?'
Muutaman päivän päästä perhonen kiipesi sisään huoneeseeni, ja hänellä oli vastaus minulle. Ratkaisu kaikkiin pääni sisällä vyöryäviin ajatuksiin. "
Päästä sun suojakuori hajoamaan, ja ole vapaa!" hän sanoi. Ja minä heräsin eloon.
Mies näytti minulle maailman, sen johon minä kuuluin.
Helsinki, pieni piste vaan, reunalla meren likaisen. Harmaantuneetkin korttelit, pysäkit ja puistonpenkit, ne kirkkaiksi väritit. Ja kun päästiin alkuun, en voinut lähteä karkuun.
Joka pelkää, ei pelaa. Enkä edes halunnut perääntyä. Lähdin joka yö perhoseni mukaan, vaarallinen tunne valtasi minut, ja me kuuluimme toisillemme. Eikä kukaan estänyt.
Hän vei minut paikkoihin, joista en ollut tajunnut ennen unelmoidakkaan. Ja vaikka nukuin vuorokaudessa, vain muutaman tunnin, minua ei enää väsyttänyt koskaan. Perhonen on ainut mies, ikinä, kuka on saanut minut tuntemaan itseni kauniiksi.
Me verivalat vannottiin, ja sormuksetkin vaihdettiin. Luultiin ettei kukaan meistä koskaan tietää saa, ja tiedettiin, ettei meitä voi erottaa.
Vaikka talvi yrittikin,
läpi jään, kylmän sään, lämpimään, kuljit vain jotta taas luonas olla sain. Ja kun lämmin lumi peitti maan, mentiin sitä katsomaan. "Niin kauan kuin oot täällä tuun
ihmeisiin uskomaan." Perhonen kuiskasi korvaani. Ja me oltiin taas onnellisia.
Muistan senkin kerran kun melkein jäätiin kiinni.
Kello
6.53, Auringon ensisäteet nousee, ja sun kasvot valaisee. Olet vielä vierelläni, et unta ollutkaan. Katselen sua ihan hiljaa, kosken kasvojasi salaa. Sä mulle hymyilet. Et vielä avaa silmiäsi. Vedät mut viereesi. Sitten kuulen kolahduksen ovelta, ja ehdin vain juuri ja juuri piilottaa sinut vanhempieni katseelta.
He lähtivät, kun vakuutin olevani hereillä, ja kaivoin sinut taas esiin peittojen seasta. Lupasit että pidät musta kiinni etkä irrota. "Kiellettyä tää on, sen tietää kumpikin, mutta tehtyä ei enää saa takaisin" perhonen huomautti.
Sitten saapui se kamala yö.
En saanutkaan enää yhtään aikaa enempää. Yksi mahdollisuus vaan, mut mä hullu heitin sen menemään. Sanoin jotain kamalaa. Jotain mitä en tarkoittanut, ja hän lähti. Olin vihainen, enkä edes huomannut ennen kuin oli jo liian myöhäistä.
Nostin ruumiisi käsivarsilleni, ja huusin nimeäsi. Mutta sinä et enää herännyt. Soitin ambulanssin, ja lähdin.
Vasta kotona huomasin kirjeesi, jonka olit sullonut laukkuuni viime hetkilläsi:
Kaikki maailmatkaan, meitä ei vois koskaan, erottaa toisistaan, valovuodetkaan. KOSKAAN! Olen aina lähelläsi, ja suojelen sua. Odotan täällä kanssasi, sillä
Yhdellä Siivellä ei lentää, enkelit voi milloinkaan. Niiden kohtalo on jäädä ikuisesti päälle maan. Enkä pääse minäkään, yksin täältä lentämään. Kun syntymässä selkään vain mä yhden siiven sain. Ja rintaani vain puolikkaan sydämmen.
Sinulla on sekä toinen siipeni, että toinen puolikas sydämmestäni. Jos et tule luokseni, ennen kuin täytät 20, tiedän ettet rakasta minua, ja että olit tosissasi, kun sanoit mitä sanoit. Silloin sydämmeni särkyy, ja astun alas helvettiin, sillä mikään tuska ei ole suurempi, kuin se minkä sinä voit minulle aiheuttaa.
Yksi asia vielä, en halua että heität elämäsi hukkaan, älä tule ennen kuin olet 19.
p.s. Rakastan sinua ikuisesti...
Se mursi minut. Halusin kuolla heti.
Jätin koulun väliin, ja sen sijaan juoksin metsään, missä huusin keuhkoni pihalle. "Perhonen! Älä lähde! Perhonen tule takaisin!" Jos sen hetken vois muuttaa, niin Perhonen, rakas sä jäisit eloon. Epäuskoisena, kävin vielä kerran asunnollasi. Poliisin nauha oven päällä kertoi kaiken. Sinä olit todella jättänyt minut yksin.
Viimeisen matkani jälkeen sytytin kynttilöitä huoneeni täyteen, kun en rauhaa saanutkaan, en voinut ymmärtää, kun paras ystäväni muuttikin
taivaaseen.
Viikkoina sen jälkeen, en ollut enään sama minä. Olin hyvä peittelemään asioita, mutta vaikka en heti tajunnut aloin jo silloin erakoitumaan. Se tapahtui pikkuhiljaa. Vähän kerrallaan, kun en kuukausienkaan jälkeen pystynyt muuta, kuin toivomaan: "
Voi olispa aikaa jo kulunut tarpeeksi. Vuodet menneet, ja sydän ois ehjä. Tai ettei ois hän lähtenyt sittenkään pois." hänen varjonsa mielessäni voimistui, ja mielikuva muuttui eläväksi.
Perhonen seurasi minua taas päivin öin, kokoajan enemmän vain ikävöin. Vaikka olitkin vain hetken kanssain, luona sun mä oon vieläkin. Ja vaikka tämä välimatka onkin suuri lähelläin oot täälläkin. Ajan myötä hahmosi vain voimistui ja voimistui. Nykyään en enää erottaisi sinua elävästä ihmisestä, ellen tietäisi varmasti, että sinä, perhoseni, et oikeasti istu siinä vieressäni. Olet vain minun päässäni, eikä kukaan muu näe sinua, eivätkä kuule suloista ääntäsi. Tiedän olevani hullu, ja sekaisin päästäni, mutta mä en oo kaikkea sitä, mitä ne musta sanoo.
Joskus minusta tuntuu että on kaikki ympärillä suurta niin, se hiljalleen mut palasiin repii, enkä tiedä mihin johtaa polku tää. Ihmiset, jotka ennen väittivät olevansa kavereitani, keksii valheita musta, ja jättää ulkopuolelle. Niin väärä kuva musta usein jää. Voiko ne milloinkaan edes käsittää? Totuus väistyy, ja vieraat kasvot nään. Ne ei oo kenenkään, mut mielikuva tää tatuoituna selkääni jää.
Sitten taas joskus olen onnellinen, että kukaan ei jää kaipaamaan. Sitten kun lähden viimein lennolle Perhosen kanssa. Vuonna 2015. Lähden silloin... ellei mun tähdeltä toivomani ihme toteudu:
Voi luoja tee se uudelleen!
Jotkut ihmiset tietää osan tästä tarinasta, mutta kukaan ei tiedä koko totuutta. Eli se oli mun
salaisuuteni, tai tarinani, tai miksi ikinä haluatte sitä kutsua. Noin suurin piirtein...
Ja jos ihmettelette miks se on niin oudosti kirjotettu, niin halusin vaan kokeilla, miten biisien tekstit, jotka saa mut ajattelemaan näitä asioita sopis tähän. Ei taida sopia kovin hyvin. Tai en tiiä kun en lukenu sitä vielä...
Sitten yks kommentti vielä niille, jotka tunnistaa jotain sanotuksia, ja miettii mistä ne on tuttuja, niin artisti on kaikissa Antti Tuisku. Ja Tuisku siks, koska: Vaikka en ole kovin suuri fani, niin sen miehen sanotukset on AINA siihen aikaan kun ne on tullu levylle, osunu vähän liiankin hyvin mun sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Damn, vois melkein luulla sen vakoilevan mua tai jotain ;) no ei nyt sentää... Kiitos kun luit tänne asti :) ja anteeksi tästä pitkästä sekoilusta, jolla ei oikeastaan ollut mitään pointtia.
