Eksä on ollu lähiaikoina aika onneton, ja en osaa auttaa kun se ei edes haluu näyttää sitä mulle enää, siis että siihen sattuu... sen kissa kuoli, ja se joutuu asumaan siellä keskellä ei mitään taas ihan yksin. :/ Onneks se on löytänyt kavereita... eikä ihan ketä vaan kavereita, vaan sellasia joiden joukkoon se tuntee kuuluvansa, ja jotka on alusta asti ihan oikeesti välittäny siitä.
Mä toivoisin vaan ettei se puhuis mulle niistä. En haluu sanoa sitä sille suoraan, mutta mulle tulee aina hetkellisesti paha olo, kun olen itse ihan yksin. Ja jos totta puhutaan, yritän edelleen vähän päästä yli siitä että me ei olla enää me. Koska kyllähän mä sitä rakastin, en vaan ihan tarpeeksi...
Nyt se ei enää halua nähä mua koskaan, ja puhuu vaan silloin kun voi kehua uusista kavereistaan, ja kaikesta kivasta mitä ne tekee keskenään. Ei se varmaan tahallaan tee niin, mutta se sattuu anyway.
Haluisin olla vahva, ja pysyä itsekkin sen tukena parhaani mukaan, mutta en oikein osaa enää. Joskus tuntuu että haluaisin katkasta vaan kaikki välit päästäkseni ite yli tästä, mutta se ois itsekästä. Oon luvannut olla sen tukena. Ja aion olla edelleen. En halua sitä takasin, mutta mulla on ikävä.
Kuka olis mun tukena? Kuka kuuntelisi mua? Ehkei kukaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti